Synttäreiden kunniaksi

Perjantaina Facebook ilmoitti, että postasin ensimmäisen blogikirjoitukseni neljä vuotta sitten. Ensimmäiset fiilikset olivat, jotta eikö siitä ole sen kauempaa. Sitten tuli mieleen, että kaipa sitä voisi jotain safkahommia kehitellä. Kuitenkin perjantai osoittautui sen verran ankaraksi päiväksi, jotta tyydyin noutamaan pitsan kotimatkalla. Samahan se oli sitten väännellä appeet lauantaina. Eihän synttäreitä välttämättä juhlita synttäripäivänä.

Kun kokkailin herkkumättöä, funtsin omia ruokahommiani: Kuinka olen kehittynyt vuosien varrella? Vaikken pelkää kokeilla uusia juttuja, lipsun välillä liiaksi mukavuusalueelle. Tuolloin syntyy hyvää ruokaa, mutta ei mitään mestariteoksia, jotka aiheuttaisivat erityistä värähtelyä. Ei pitäisi olla tyytyväinen. Pois se minusta! Epämukavuusalueella tuntee elävänsä. Ja kehittyvänsä.

Toinen asia, jota funtsin, on tulevaisuus. Kuten porukka on huomannut, olen kirjoitellut blogin puolelle melko harvakseltaan viime aikoina. Tämä johtuu osittain laiskuudesta ja osittain siitä, että kirjoitan nykyisin paljon, enkä jaksa viettää näppiksen ääressä enää sunnuntaina paria kolmea tuntia.

Myös kirjaprojekti on ollut jo tovin karboniitissa. Viime vuosi oli hämmästyttävän raskas työrintamalla, minkä vuoksi kirjahomma seisahtui ja jäi lopulta kesken. En ole tietenkään haudannut ideaa ja minulta löytyy edelleen useampi kymmenen sivua kirjoitettua tekstiä, mutta nyt fiilikseni on se, että helpompi olisi vain aloittaa koko projekti alusta. Ehkä palaan asiaan, ehkä julkaisen joskus jotain, ehkä en. Aika näyttää.

Bastardo-hommien kirjoittelun vähyys ei toki johdu siitä, että olisin sanottavani sanonut. Ei sinne päinkään! Filosofiani vankentuu jatkuvasti, mutta ehkä koen tarvitsevani uutta suuntaa. Motivaationi kokkaukseen tulee itsensä haastamisesta, suunnittelupalapelin pelaamisesta ja tekemisestä. Umpikliseisesti tokaisen, että tärkeintä ei ole määränpää, vaan kuljettu matka. Huh, kylmiä väreitä aiheuttaa tuollaiset latteudet, vaikka niissä viisaus piilisikin. Pois latteudet minusta.

Yleensä kaava menee siten, että duunaan jonkin hämmästyttävän appeen lauantai-iltana, ja sunnuntaina kaivan mieluummin napaani sohvalla kuin että kirjoittaisin reseptejä nettiin. Tämä on harrastus ja teen tätä siksi, että pidän kirjoittamisesta. Jos ei fiiliksen puolesta jaksa kirjoittaa, en sitten kirjoita. Simppeliä. Tämä aiheuttaa kuitenkin pienimuotoista painetta: saan tasaisin väliajoin hyvin positiivista palautetta (passiivisuudestani huolimatta) kirjoituksistani, joten koen olevani tekstin velkaa aina kun kehu tulee vastaan. Kaikki tämä viittaa siihen, että systeemejä on muutettava.

Nyt kun alustusta on tehty perinteiset viisi kappaletta, on korkea aika mennä itse asiaan. Pohdiskelin siis eilen, että siirrän tämän blogin naftaliiniin siten, että palaan kirjoitushommiin aina kun siltä tuntuu. Lopetanko safkahommista kirjoittelun kokonaan? En suinkaan! Ei sinne päinkään! Alusta vain vaihtuu. Koska kärsin lievästä Facebook-addiktiosta, mikä olisikaan parempi alusta kirjoituksille, kuin vanha kunnon FB! Ellei vanha kettu Mark ”senator, we run ads” Zuckerberg hautaa koko systeemiä. Olen lisäksi tykästynyt Instagramiin, joten postailen sinne varmaan jatkossakin nälissäni vasemmalla kädellä räpsäistyjä annoskuvia.

Yksi asia, jota todennäköisesti vähennän, on reseptien rustailu. En jaksa niitä lukea itsekään ja koska kannustan ihmisiä aina kokeilemaan rohkeasti, on reseptien rustailu vähän sama kuin jos olisin autokoulun opettaja, ja ajaisin itse ajotunnit oppilaan istuen kyydissä. Saakeli soikoon, eihän sitä nyt silleen. Sitä paitsi, jos joku haluaa duunailla vaikka samanlaisen chili-hollandaisekastikkeen kuin minä eilen, hoituu homma googlaamalla ”hollandaise resepti” ja lisäämällä vähän chiliä joukkoon. 

Koen missiokseni inspiroida ihmisiä vääntämään safkaa. Parhaiten toteutan tätä kirjoittamalla siitä, mitä ruuanlaitto minulle merkitsee ja kuinka itse koen kotikokkailun. Eli sanon silloin kun minulla on jotain sanottavaa! Näin sen olla pitää. Olen kokenut valaistuksen!

Ainiin, mites se eilinen safka sitten? Duunailin valkosipuliöljyssä paistettuja lohiraviolia, prässättyä/paahdettua parsakaalia ja chili-hollandaisea. Pastahommat ovat olleet viime aikoina taas hyviä hommia. Olen duunaillut aika paljon spaghettia ja tagliatellea, eli vähän kasuaalimpaa pastaa. Haluan kuitenkin enemmän! Haasteita! Pastakone – todiste siitä, että perkele on olemassa – on ollut arkkiviholliseni. Haluan selättää sen! Raviolia on vaikea tehdä ilman pastakonetta, koska taikina tulee saada tasaisen ohueksi. Ohuemmaksi kuin pystyn kaulimella tekemään. 

Vaikka olen joskus kyennyt tekemään raviolia, jonka näkeminen ei aiheuta välitöntä verenpurkausta silmässä, on matkaa vielä kurottavana. Tuon rakosen aion kuroa kiinni vaikka väkisin. Se ei suinkaan sulkeudu välttelemällä huoh, pastakonetta, vaan kohtaamalla se kuin mieshenkilö!

Muutenhan maut osuivat ihan kivasti yksiin. Jopa hieman yllättäen tuo parsakaali oli tässä se yhdistävä tekijä. Haluan laulaa oodin myös chilille, joka teki raskaasta (voita, öljyä, kananmunaa, lohta…) annoksesta pirteän! 

Hienoja raaka-aineita ja hienoja makuja. Ja mikä tärkeintä, tyytyväisin hetki oli silloin, kun sain laitettua ruuan lautaselle. Plus tietysti kokkauksen haasteet. Sitten kolmantena tulee appeen mussuttaminen. Noiden fiilisten takia ruokahommat ovat niin huippuja.

Kyynelhän tässä vierähtää jo vähemmästäkin sentimentaalisuudesta, joten taidankin tästä jatkaa sunnuntaitani määrätietoinen vaaka-asento olohuoneen sohvalla. Palaamisiin!